Saattaa, olla

Saattaa, olla kulkee kuoleman ja rakkauden tyhjyyksissä, aukoissa ja kirjaimissa. Toisen ihmisen koskettamisesta ja rakastamisen yrityksistä ei ole pitkä matka menettämiseen ja poissaoloon. Poissaoleva on todempaa kuin asia tai ihminen, jota sanoin ja kosketuksin yrittää hahmottaa. On mahdotonta tavoittaa omaa tai toisen olemassaoloa, piirteitä ja tunteita, mutta samalla yritys on edellytys elämälle, jakamiselle. Runoissa haudataan ja katsotaan kuolevaa, jo kuollutta. Samalla painavuudella niissä nojataan rakastettuun, ihoon, lämpöön. Kirjaimien ja sanojen välit piirtävät kipeää tekeviä kuvia siitä, miten kieli ei tavoita sitä, mikä totta oli. Kontiolla on ylimaallinen kyky kirjoittaa elämämme suurimmista: rakkaudesta ja kuolemasta. Saattoväen hiljaisuudella ja kunnioituksella runot katsovat sinua, minua, meitä ja sanojamme. Niiden säkeet silittävät, kuiskaavat: ”Shh, älä pelkää. Me kuolemme kaikki, minusta jää tahra, joka pyyhitään, sinusta kuva, seinälle.”