Kuin keinoveden pinnalla

"olen saanut tarpeekseni, häviän vähin äänin, jätän voittajat kilpailemaan keskenään ajelen pääni kaljuksi ja puen mustan munkinviitan ylleni, katkaisen kaikki siteeni, hylkään kotini aloitan uuden elämän pienessä heiveröisessä varpumajassa, virtuaalivuoren juurella" Kun metsät on kaadettu, mihin voi enää paeta kaupunkia? Onko nykyihmisen vain opeteltava nauttimaan keinotodellisuuden tarjoamista lumoavista harhanäyistä? Ja lopulta, kuinka keinotodellisia ne edes ovat? Eikö ”todellisuuskin” ole keinotekoinen, pelkkää mielikuvitusta, unta? Muun muassa näitä kysymyksiä pohditaan japanilaissuomalaisen Miika Osamitsun esikoisrunokokoelmassa Kuin keinoveden pinnalla. Vanha japanilainen ja kiinalainen runous sekä zeniläisyys ovat vaikuttaneet Osamitsun ilmaisuun, mutta tämä vanha itäisyys herätetään teoksessa uudella tavalla henkiin, kun se törmäytetään tekoälyn ja keinotodellisuuden kaltaisten nykypäivän ilmiöiden kanssa. Fil. maisteri Osamitsu on tohtorikoulutettavana tutkinut vanhaa